MINÄ LAKASTUN SINUJA

Kello 7.14 herätyskello soi. Vieressäni loikoileva Leon avaa silmänsä, hieroo nenäänsä otsaani ja sanoo: minä lakastun sinuja. Miten tuo osaakin sanoa aina juuri ne oikeat asiat? Vaikka on maanantaiaamu, niin tämän jälkeen ei enää yhtään maanantaiketuta. Myöhästymme dagiksestakin vain ihan vähän, alle kymmenen minuuttia. Huomenna ollaan varmasti jo ajoissa!

Sanoisin, että ollaan palattu arkeen, mutta ei tässä oikeastaan mitään muutakaan ole ollut. Kesäloman puute alkaa pikkuhiljaa tuntua: lukuvuosi on hädin tuskin alkanut, ja tunnen jo olevani ihan poikki. Muistettavaa on ihan liikaa, aikataulut menevät sekaisin. Unohdan kandiseminaarin ensimmäisen tapaamisen tyystin ja yhtenä iltana istun odottamassa Leonia luokseni, vaikka oltiin kyllä sovittu että hän jää isänsä luo yöksi. Leonin reissuvihkon saaminen päiväkotiin on viikon mittainen operaatio: ensin se on kotona monta päivää, sitten se unohtuu autoon joka lähtee äitini mukana mökille pariksi päiväksi. Kun auto vihdoin palautuu ja vihko löytää tiensä reppuun niin seuraavana päivänä voitte olla varmoja että koko reppu unohtuu kotiin. Mutta huomenna me varmasti muistetaan jo molemmat!

Ei tämä elämä kuitenkaan pelkkää aikataulua ole: mukaan mahtuu myös kaikkea kivaa ja ihanaa. Leonin suukot ja rakkaudentunnustukset, esimerkiksi. Hän on viime viikolla oppinut sanomaan ”rakastan sinua” ja kertoo sen minulle nyt monta kertaa päivässä. Sitten halitaan ja paijataan. Leon tarkkailee myös mielentilojani ja yrittää nimetä niitä, samoin kuin omia tunteitaan. Mamma sulullinen? (Ei kulta, mamma on vaan vähän stressaantunut juuri nyt.) Mamma iloinen? Leon möös iloinen!

Ja sitten on ne pienet jutut, ne jotka eivät vedä mitenkään vertoja sille että oma lapsi sanoo rakastavansa mutta tekevät silti iloiseksi. Kun hiilihapotuslaitteessa on uusi patruuna, esimerkiksi, ja yhdellä painalluksella saa juuri sopivan kuplivaa vettä. Tai kun vaari soittaa ja kysyy, haluammeko tulla hakemaan luumuja ja omenoita kun hän ei ehdi yksin syödä kaikkea mitä puutarhasta tulee. Tai illalla ikkunasta näkyvä kaunis kuunsilta. Semmoisia juttuja.

Mukavaa maanantaita!

TUKKAENERGIA VALLOILLEEN

Oletko koskaan lähtenyt kampaajalta upean näköisellä kampauksella, joka sitten lässähtää totaalisesti ensimmäisen pesun jälkeen? Leikkauttanut itsellesi jonkin räväkän hiusmallin, joka on mahdoton muotoilla kotona uudestaan ilman ammattilaista? Kannattaisi kokeilla energialeikkausta.

Aivan aluksi täytyy todeta, että energialeikkaus on mielestäni loistava keksintö, mutta hölmösti nimetty. Sana tuo mieleen jonkinlaisen new age-henkisen hippihörhellyksen, ja saattaa pelästyttää suurimmat skeptikot pois. Oikeasti kyseessä on tekniikka, jossa hiukset leikataan niiden luonnolliset pyörteet ja taipuisuus huomioonottaen. Lopputulos on kampaus, joka asettuu kauniisti muotoilemattakin, ja kampaajakäyntien välillä voi ihan hyvin vierähtää tovi – kun hiukset saavat olla omassa luonnollisessa mallissaan, ei leikkausvälinkään tarvitse olla kovin tiheä. Yhtäkkiä ei kuulostakaan enää niin kovin hörhöltä, vaan ihan… järkevältä. Eikö hiuksia pitäisi aina leikata juuri noin?

Nyt seuraa tunnustus: en ole pariin kuukauteen käyttänyt shampoota. Sen sijaan olen pessyt hiukseni ruisjauhoilla, joskus omenaviinietikalla, joskus pelkällä lämpimällä vedellä. Kananmunapesua olen kokeillut aiemminkin ja tykkäsin kovasti – nyt vegaaniksi palattuani se jäi kuitenkin ikävä kyllä arsenaalista pois. Tavoitteena olisi, että ajan myötä nämä kaikki aineet voisi jättää pois, ja hiukset pysyisivät puhtaana pelkän vesipesun avulla. Siellä ruudun takana joku kohottelee nyt varmasti kulmakarvojaan, mutta en suinkaan ole ensimmäinen tai ainoa joka tätä kokeilee. Näpytelkää Googleen ”no poo” ja löydätte kokonaisen shampoottomuuden maailman. Asiasta kiinnostuneille suosittelisin ensimmäiseksi tätä englanninkielistä saittia ja Facebookin Vesipesijät-ryhmää.

Sanomattakin selvää on, että ensimmäiset viikot ilman shampoota kuluvat lähinnä yäk-merkeissä siihen natisevan puhtaaseen tunteeseen tottuneella pitkähiuksisella henkilöllä. Totisesti minä sanon teille, että kuivashampoota on kulunut! Kaikkina päivinä sekään ei poista sitä ei-niin-freesiä tunnetta, vaikka päällisin puolin tukka näyttääkin olevan ihan ok. Pian onneksi helpottaa. Päänahka herää jossain vaiheessa huomaamaan, ettei sitä talia tarvitsisi niin kovasti tuottaa, ja rauhoittuu (tätä odotellessa…). Vaikka olen vielä ns. siirtymävaiheessa, ennen niin kovin kuivista hiuksistani on jo tullut pehmeämmät ja kiiltävämmät. Pirun ohuet ne ovat vieläkin, mutta muutaman kuukauden perusteella on vielä vaikea havaitakaan mitään huomattavaa paksuuntumista.

Mutta asiaan – eli energialeikkaukseen! Alunperin kipinä tähän tuli ystävältäni Ann-Christineltä, joka kirjoitti onnistuneesta hiustenleikkauksestaan postauksen Luonnonkaunis-blogiin. Kroonista hiuskriisiä potevana ajatus vaivattomasta ja helppohoitoisesta kampauksesta viehätti, ja no poo-kokeilun myötä oli myös selvää, että jos minun hiuksiini jossain vielä kajotaan, niin ekokampaamossa. Siispä suuntasin tiistaina into pinkeänä Punavuoressa sijaitsevaan Eco Beauty Wellness-salonkiin.

Eco Beauty Wellnessillä minut otti vastaan Aila, jonka osaavissa käsissä oli tällaisen luonnonkosmetiikan aloittelijan hyvä olla. Tyhmiäkin kysymyksiä sai kysyä, ja koko kampaajakäynnistä jäi ihanan sydämellinen fiilis. Paitsi hiuksista ja luonnonkosmetiikasta, juttelimme Ailan kanssa myös perheistämme (tämä 25-vuotias energiapakkaus on muuten kolmen lapsen äiti – nostan hattua!) ja elämästä yleensä, mitä nyt mieleen juolahtikaan. Ailan kanssa oli helppo jutella, ja hän myös kuunteli hiusvisioitani ja antoi vinkkejä no-poo-projektiin. Eco Beauty Wellnessin toinen työntekijä Helena on kuulemma ollut ilman shampoota jo viitisen vuotta, ja hänen kauniit kiharansa nyt ainakin loivat uskoa siihen, että tämä homma kyllä kannattaa katsoa loppuun asti.

Aluksi hiuksiini levitettiin punaista savea, joka puhdistaa hiuksista muotoilutuotteiden ja kemikaalien jäämiä sekä sitä määrittelemätöntä örää, jota kuonaksi kutsutaan. Savi sai vaikuttaa märän pyyhkeen alla jonkin aikaa, jonka jälkeen siirryttiin pesualtaalle. Hiukseni pestiin John Masters Organics-sarjan shampoolla, joka nyt omalta osaltaan katkaisi shampoottoman putken. Onneksi tämä kyseinen shampoo ei kuitenkaan sisällä silikoneja, parabeeneja, sulfiitteja tai muita haitallisia tai kuivattavia ainesosia. Se ei riisu hiusta omasta luonnollisesta suojastaan samalla tavalla kuin markettishampoo, eikä siten heitä päänahkaani takaisin lähtötilanteeseen.

Pesun jälkeen tuli lempivaiheeni eli energialeikkaukseen kuuluva hieronta. Paitsi päänahkaa ja hiuksia, myös yläselkää ja hartioita hierottin kevyesti. (Yritin kotona saada Leonia hipsuttelemaan päätäni samalla tavalla ja että minä sitten vuorostaan rapsuttaisin hänen selkäänsä, mutta kutitussessioksihan se meni). Sitten itse leikkaus – tuskin edes huomasin siinä höpötellessäni, että jotain siellä latvoista nipsittiin ja sitten olikin jo kuivausta vaille valmista.

Koska yritän vältellä shampoota, välttelen tietysti myös useimpia muotoilutuotteita ja yritän pitää lämpökäsittelyn minimissään. Kaksi tuotetta kuitenkin loisti laadullaan kun hiuksiani tällä kampaajakäynnillä laitettiin, ja ne päätin ostaa itselleni. Kyseessä olivat laventelinen suolasuihke sekä ruusua ja aprikoosia sisältävä ”hair milk” – John Masters Organics-sarjaa kumpikin. Suolasuihkeita minulla on ennenkin ollut kun olen kaivannut liukkaisiin ja lasimaisiin hiuksiin edes vähän rakennetta, mutta monet niistä ovat jättäneet hiukset jotenkin klähmäisen oloisiksi. Hair milk taas on hiuksiin jätettävä hoitava tuote, joka istuu hyvin no-poo-menetelmään. Aila mainitsi, että hän olisi muuten saattanut suositella minulle öljyjä, mutta niitä on vaikea saada hiuksista pois ilman shampoota. Latvoihin voi kuitenkin ihan mainiosti sipaista vähän manteliöljyä tai arganöljyä, jota minulta kotoa jo löytyykin.

Entä tulokset? No, kuvat puhuvat varmaan puolestaan. Omat fiilikset ovat myös hyvin erilaiset ennen ja jälkeen kampaajakäynnin – mennessä tuntui, että päässäni on hiuksia jäljellä tuskin ollenkaan, tullessa ihmettelin miten paljon niitä sitten lopulta olikin. Hiukset ovat ilmavat ja sileät (shampoopesulla ja hyvällä föönauksella on tietysti ilmavuuteen oma osuutensa, mutta silti), ja kampaus totta tosiaan laskeutuu luonnollisen nätisti. Ennen kaikkea hyvää fiilistä luo se tieto, että hiukseni ovat nyt vapaat kaikista keinotekoisista ylimääräisyyksistä – ei  jatkeita tai tuuhennoksia, ei turhia kemikaaleja, ei muotoilutuotearsenaalia vaativaa kampausta. Ja oma väri! Vaikka sitä toisinaan maantienväriseksi haukutaan, tykkään itse asiassa tosi paljon omasta hiusväristäni. En ollut sitä aiemmin huomannutkaan, mutta näissä päivänvalossa otetuissa kuvissa näkyy kaunis sävyvivahteiden vaihtelu, joka tekee väristä eläväisen ja aivan minun omani.

Haukkukoot siis skeptikot new age-hörhöksi, minä vannon jatkossakin energialeikkauksen nimeen. Eco Beauty Wellnessille aion myös ehdottomasti palata sitten kun hiukset taas kaipaavat freesausta! En ole aiemmin kokenut sitä loksahdusta, joka tuntuu kun löytää sen itselleen juuri sopivan kampaamon, mutta tässä paikassa on ehdottomasti potentiaalia olla minulle Se Oikea.

Postaus on toteutettu yhteistyössä Eco Beauty Wellnessin kanssa, tuotteet on ostettu itse. Tekstissä esitetyt mielipiteet ovat myös omiani – olen aidosti tyytyväinen. 

LEON 3 V

Kello on paljon perjantai-iltana, istun isossa harmaassa nojatuolissa ja kuuntelen tiskikoneen hurinaa. Parin metrin päässä nojatuolista tuhisee Leon – minun sängyssäni, tietysti. Annoin hänen tuoda oman pienen peittonsa ja tyynynsä mamman sänkyyn (”mä täälä köllin!”). Ennen kuin itse menen nukkumaan, kääräisen koko paketin tyynyineen ja nukkuvine lapsineen kainalooni ja kannan omaan huoneeseensa.

Pieni poika, kohta kolme vuotta.

Kolme vuotta sitten tähän aikaan kärvistelin tuskissani kotona. Synnytyskivut yltyivät, olimme jo käyneet kerran sairaalassa mutta kävi klassisesti: supistukset loppuivat heti kun pääsin käyrille ja meidät passitettiin kotiin. Sain mukaani jonkun kipulääketabletin, mutta se ei auttanut pätkän vertaa. Kolme vuotta sitten tähän kellonaikaan taisinkin olla suihkussa. Lämmin vesi auttoi paljon enemmän kuin mikään kipulääke, ainoa harmitukseni oli että vettä ei mitenkään saanut valumaan sekä selkä- että vatsapuolelle samaan aikaan, kun molempia kivisti. Note to self: jos vielä joskus elämässäni synnytät, pyydä päästä vesialtaaseen.

Aamuyöstä lähdimme takaisin sairaalaan, ja sillä kerralla saimme jäädä. Vietin synnytyssalissa 18 tuntia – suurin osa siitä oli kyllä pelkkää peukaloidenpyörittelyä. Homma eteni h-i-t-a-a-s-t-i. Mukanani ollut kätilöopiskelija sai minusta oivan koekaniinin kaikenlaisiin kokeiluihin: keinuin keinutuolissa akupunktioneulat päässä, pompin jumppapallolla, lököilin sängyssä kuumavesipullon kanssa, hengitin ilokaasua, kävin suihkussa (taas)… aikahan siinä meinasi käydä pitkäksi! Roikuin Facebookissa, soitin äidille, yritin torkahtaa mutten osannut. Leonin isä söi meidän molempien kolmioleivät. Ei sentään punninnut itseään sairaalan vaa’alla, niinkuin oma isäni oli kuulemma synnytyssalissa tehnyt kun minua saatetiin maailmaan. Äitini muistaa vieläkin huvittuneena, miten loukkaantunut hän siitä silloin oli. Eikö tässä nyt ole vähän tärkeämpää tekemistä kuin painontarkkailu?!

Lopulta hän sitten syntyi, vähän ennen iltayhdeksää. Pieni ryttyinen olento, ja ihan meidän oma! Sopivan painoinen, sopivan mittainen, kaikin puolin mainio. Synnytyshuoneessa oli hiljaista ja hämärää ja rauhallista, ihan eri tunnelma kuin telkkarisarjojen synnytyksissä joissa on aina kamala kiire ja hätä. (Note to self: epiduraali on taivaan lahja synnyttäville äideille: ei kipua, ei tarvetta kiroilla eikä karjua. Itse asiassa meinasin ponnistaessa pikemminkin saada kamalan hihityskohtauksen, kun kätilö murjaisi hyvän vitsin.)

Siitä se sitten alkoi, vanhemmuus. Leonin äitinä on ollut hienoa olla ainakin nämä ensimmäiset kolme vuotta, eikä minulla ole mitään syytä epäillä etteikö meininki jatkuisi ihan yhtä hienona. Minä olen kehittynyt herkästä ja hermostuneesta pikkuvauvan äidistä vähän itsevarmemmaksi ja rennommaksi. Leon on kasvanut siitä pienestä ryttyisestä olennosta vekkuliksi pojaksi, joka osaa jo kysyä miksi hän ei saa katsoa juuri nyt Muumeja ja pyytää aamupalaksi ”elumia ja viinilypää” eli melonia ja viinirypäleitä. Hän on kova suukottelemaan ja halimaan. Salama McQueen on hänen idolinsa, kuten myös Muumipappa. Oikean elämän papat ovat myös hänen tärkeitä esikuviaan: pappa, mofa ja fafa. Hän tykkää leikkiä pikkuautoilla, lelueläimillä, Barbeilla ja Duploilla sekä riehua pihoilla ja puistoissa.

Nyt kello on yli puolenyön, on 27.08.2016. Minä olen ensimmäistä kertaa elämässäni kolmevuotiaan pojan äiti. Onnea Leon-kulta! <3